Mateleva aika ja räntäsade

He's the one who deems me uninvited

Mua vituttaa taas. Suunnattomasti, eikä tälle vitutukselle ole varsinaisesti edes aihetta. Tai on, mutta sitä mä en aio itselleni, tai kellekään muulle, myöntää. Neiti Vaalea (tai Tumma) saattaisi olla ainoa joka aavistaa, tai sitten ei.

Kuka muu ihan oikeasti vittuuntuu kiinnostuksestaan jotain ihmistä kohtaan? Sama juttu saatana viime syksynä kyseistä herra Torstaita kohtaan, sitä aiemmin pari kertaa sama asia eri ihmisiä kohtaan. Se kiinnostus lievenee välillä, mutta kiinnostuksenkohteensa nähdessä nousee yleensä vain entistä vahvempana pintaan. Yleensä se kiinnostusvitutus-jakso kestää noin vuoden, eli eiköhän se tässä ensi syksynä täyty – aikaisemmin se päättyy lähinnä, jos uusi kiinnostuksenkohde astuu kuvioihin, tai vaihtoehtoisesti hankin rukkaset, tai järjestän aivan sairaan jäätävän tapaamisen. Seuraavaa odotellessa, saatana..

Mä en vaan jaksa. Mä inhoan sitä, että mun ajatukset pyörii yhden ainoan ihmisen ympärillä, mä ajelen kylillä tsuumaillen, jos se vaikka olisi illalla hakemassa maitoa Valintatalosta. Ehkä kevyt stalker-fiilis, mutta eipä mulla sen viisaampaakaan tekemistä ole. Jos mä satun näkemään sen, mä en kuitenkaan uskalla edes moikata. Ehkä jos kasvotusten kohtaa, voi heittää sen vaivautuneen, hiljaisen, katsetta välttelevän ”moi”:n, mutta siitä ei ehkä ihan oikeaa kuvaa saa.

Oon kai jollakin asteella vammainen. Mä täytän parin vuoden sisällä 20 vuotta, enkä mä ole ikinä kunnolla rakastunut, ehkä pari kertaa ihastunut, en ikinä seurustellut, enkä ikinä harrastanut seksiä. Se ei ehkä sulje minua muiden ulkopuolelle, vaan mun oma pääni tai ”järkeni” pistää mut sulkeutumaan. Tää taas ehkä juontaa ala-asteelta lähteneeseen koulukiusaamiseen. Muistan ikuisesti, kuinka kahdeksannella luokalla eräs mun senaikaisista parhaimmista ystävistä totesi, että ”Sua ei voi edes ajatella seksuaalisena olentona.”. Se tarkoitti sen ehkä vitsinä, mutta siitä on kliseisesti sanottuna jäänyt ikuiset arvet. Tähän kun lisätään suunnaton inho mua itseäni, eritoten kehoani kohtaan, niin mä en ikinä aio riisuuntua alasti kenenkään ihmisen edessä. En edes muista kuinka monta vuotta siitä on, kun mä olen ollut muualla alasti, kuin parhaan ystäväni saunassa (ja silloinkin pyyhe peittona).

Asiaa ei tietenkään helpota myöskään se, että mun parhaat ystäväni, neiti Vaalea ja neiti Tumma, on molemmat hoikkia, saatanan muodokkaita, kauniita ja aina upean näköisiä – ei mua varsinaisesti se menekki haittaa, mutta mä en haluaisi olla huonompi kuin muut. Varsinkaan mun parhaat ystäväni. Tajuaakohan kumpikaan näistä naisista, kuinka paljon mua kirpaisee illanistujaiset, joissa nää voivottelee, kuinka lihavia ja turvonneita he ovat? ”Kato näitä vatsamakkaroita”, joo, kato saatana tätä nurkassa istuvaa rumaa läskiä. Ei ne ehkä sitä pahalla tarkoita, mutta välillä särähtää ikävästi korvaan ja tekee mieli sulkea ne puheet mielestään. Sen lisäksi noi tilanteet on niin kiusallisia, kun alan miettiä, että miten mun pitäisi käyttäytyä, etten näyttäisi siltä, että olisin muka ottanut itseeni. Saatanallista teeskentelyä siis. Ja pakko sanoa, että mun parhaan ystäväni suuri painonpudotus on vaikuttanut meidän väliseen suhteeseen. Ennen tää nainen oli mun positiivisen energian lähettiläinen, muttei enää. Siitä on tullut liian tietoinen oman hoikkuutensa hyvistä puolista, ja mä sanon tän kaikella rakkaudella.

Kusipäät ja kuningattaret

Neiti Vaalean herra Paskiainen haki tänään vihdoin tavaransa pois.

Äijä on ollut työkomennuksella ulkomailla viimeiset kolme, neljä kuukautta, ja tämän työkomennuksen aikana neiti Vaalean tunteet ehtivät jo hitusen (oman käsitykseni mukaan) laantua tätä herra Paskiaista kohtaan, mutta hiljalleen alkoi tulvia näitä viimeisiä niittejä. Sanotaanko nyt näin, että äijä on hyväksikäyttäjä, (törkeissä) veloissa, valehtelija ja hullu.

Mietittiin pitkään alkuun suhteen aluksi neiti Vaalean kanssa, että juttu vaikutti liian hyvältä ollakseen totta, ja niinhän se loppupeleissä olikin. Alun epäilykset vain haihtuivat nopeasti – neiti Veeltä mä vielä ymmärrän sen rakkauden sokaistumisen tähden, mutta minä. Miksei mulla alkaneet hälyytyskellot soida, kun mä sentään pystyn järjellä miettimään asiaa. Uskomatonta. Mutta kiitos luojan neiti Vaalea pääsi nyt viimein ylimääräisestä stressistä ja ainakin suurimmasta pahoinvoinnista eroon. Toivottavasti seuraava yksilö olisi edes vähän varteenotettavampi, kuin nää edelliset.

Tää päivä on ollut taas pientä muuttoa (tai ennen roudaamista olin neiti Vaalean henkisenä tukena), ja Elisan viihdepaketista soittelua. Internet ei toimi, televisio ei toimi. Homma siis kusee. Kaiken lisäksi tunnuin itsekin tietävän enemmän, kuin linjan toisessa päässä ollut henkilö.

Mua häiritsee aivan suunnattomasti eräs mies, kutsuttakoon häntä nyt vaikka Torstaiksi. Mä olen tsuumaillut häntä pian viimeisen vuoden, kapakkaurani alusta lähtien, enkä ole ikinä sen suuremmin ajatellut. Torstai lähti tosin eräänä iltana, viime syksynä, minun, neiti Vaalean ja herra Paskiaisen kanssa jatkamaan Vaalean luokse, ja mä kuuntelin Torstain selityksiä loppuillasta aamukahdeksaan. Molemmat oltiin luonnollisesti kamalassa kännissä, mulla oli alkuillasta jäätävä vamppaus päällä. Aiemmin syksyllä mä olin aina iltakahvitteluillani kyylännyt sitä, kun se oli töissä. Samasta torstai-illasta alkoi meidän DVD-elokuvien vaihtelu.

Kun mä samana iltana jaoin rakkautta, suukottelin ihmisiä, niin Vaalea pyysi sitten suukottamaan Torstaitakin. Mä tietty suukotin; kaveria ei jätetä ilman; mutta Torstai yritti suukottaa mua suoraan huulille. Drunken mind speaks sober thoughts? En tiedä. Mä suukotin sitä kuitenkin poskelle, esitin siveellistä. Mikäli oltaisi oltu kahden, mä olisin suudellut sitä antaumuksella; käsi sen pitkissä hiuksissa ja siltä jalat alta.

Mä olen nähnyt sitä nyt harvemmin. Se on aina heittänyt – kännissä ollessaan – jotain pientä, vihjaavaa, muttei taas kuitenkaan. Aina se on tosin vaikuttanut ilahtuneelta, kuten tänämaanantaina, kun näin sen pitkästä aikaa. Ne on harvoja hetkiä, kun sen kasvoilta paistaa aito ilo. Se selkeästi vähän lähenteli mua (johtunee Fernet Brancasta), ja kun mä sohelsin bingolappuja, änkesin sen ja erään toisen miehen välistä (se ei viitsinyt väistää kuin ehkä sentin, ilmeisesti tarkoituksella), niin se totesi haistavansa mut. ”Mä haistan sut”, ja se kevyt, itseensä tyytyväinen naurahdus, silmät vain vähän raollaan. Mä hämmennyin, hyvällä tavalla, nauroin, että kiva juttu hei kaveri, ja se totesi että ne mun palauttamat DVD-elokuvat tuoksui ihan samalle.

Se hetki oli taas mun elämässä kuin elokuvista. Se koko ihminen on kuin elokuvahahmo, ja ehkä sen takia Ylpön & Ihmisten ”Pikkukaupungin James Dean” muistuttaa mua kyseisestä ihmisestä. Se juo alkoholia, portviiniä, vähän kuin taiteilija, mutta se ei ole taiteilija, eikä esitä sellaista. Se liikkuu lähinnä pimeän aikaan, aina yksin, hämärän näköisenä, katkeroituneena edellisestä naisystävästään (oletus, tämän naisen se on mulle kerran puheissaan maininnut), kuuntelee industrialia ja synkkää konemusiikkia, katsoo kieroutuneita ranskalaisia elokuvia, ja on töissään aina yhtä vaitelias, kyrpä otsassa. Selvinpäin se ei välttämättä vaihda sanaakaan (kerran se tarjosi mulle kahvit tiskin takaa), enkä mä tiedä, vaikuttaako se ikävältä, vai onko sillä oikeasti selvinpäin huumorintajua.

Häiritsevintä on tosiaan se, että humalassa se on aina mukava. Nyt maanantaina se tuli hitsaajakaverinsa kanssa ulos tupakalle, meinasi mennä toiseen pöytään, mutta huomasi mut ja tuli kysymään mun pääsiäisestä. Sen jälkeen se änkesi mun viereen, meidän käsivarret kosketti aina välillä toisiaan, mä poltin ainakin viisi tupakkaa ja ne jorisi humalassa toisilleen jotain omituista settiä. Ja se kommentoi mun teräskärkisiä maihareita, niistä on puhuttu ennenkin.

Mitä mun pitäisi tästä tulkita? On aivan saatanan häiritsevää, kun äijä on niin salaperäinen, oli se selvinpäin tai ei. Selkeästi sitä kiinnostaa jollain asteella – miksi 40-vuotias mies vaihtelisi elokuvia alle 20-vuotiaan tytön kanssa – mutta miksi, ja mikä? Eniten tässä häiritsee, että mä meen tosta äijästä niin saatanan sekaisin. Mä en ole missään nimessä ”rakastunut”, en edes tiedä mitä rakkaus on, en ehkä tietääkseni ihastunutkaan, mutta tossa ihmisessä on jotain sairalloisen kiehtovaa. Miten mä edistäisin tilannetta? Ei tästä ikinä tule mitään, mutta ajatuksella on hauska leikkiä. Siinä on vaan yksi sairaan hyvännäköinen mies. Miksi se ilahtuu aina mut nähdessään? Vittu! Se nussii mun mieltä ja pahasti.