Lääkkeitä, lääkkeitä, kummityttö ja kani

Antibiootit helpottaa hippasen, tuntuu jo paremmalta. Viime yönä mä tosin heräsin ensimmäistä kertaa keskellä yötä, sitten lääkkeiden aloittamisen, käydäkseni juomassa ja olin pirteä kun peipponen – ja sen lisäksi mä sain vielä unta mennessäni takaisin sänkyyn. Nää uniasiat on mulle aina ihmeellisiä, koska ne ei olleet mulla hanskassa useampaan vuoteen. Kiitos mirtatsapiinin ja melatoniinin elämä on helpottunut suunnattomasti.

Vietettiin tänään neiti Tumman kanssa laatuaikaa kirpputorimeiningeillä, ja nyt myöhemmin illalla kiesiteltiin ja kahviteltiin kylillä. Oli sairaan mukavaa pitkästä aikaa. Neiti Tumma on sellainen, että sen kanssa voi rehata ihan överisti. Apinoida, olla täysi idiootti, vähän blondi, nauraa ihan saatanasti ja olla vaan oma itsensä. Mä tein niinkin huippuja kirpparilöytöjä, kuin tyllihameen kesäkisa-asusteeksi, ja hammassuojat yöksi. Jos huomenna kokeilisi, niin ei ehkä nää hampaat kuluis nukkuessa niin saatanasti.

Mä oon ihan rikki ton kanin kanssa. Mä oon niin paskana, kun en jaksa uhrata sille kuin pari minuuttia ajastani, ja se kyhjöttää tuolla häkissä vuorokauden ympäri, sen elämän ainoan ilon ollessa ruoka. Ei eläimen kuulu elää tollasta elämää – sen pitäis saada pomppia ja mennä vapaana, niinkuin alussa, eikä vaan kyhjöttää, lihoa ja kuolla. Sille ei ole löytynyt uutta kotia, vaikka mä sen myyntiin olen laittanutkin, pari on kysellyt muttei ole kiinnostunut. Toi vaatis vaan niin sairaasti aikaa, sen kanssa pitäisi olla ja totutella sitä syliin. Sen kynnetkin pitäisi leikata, mutta millä helvetillä mä teen sen, kun ei toi suostu olemaan edes sylissä? Taas yksi niistä asioista, jotka jäytää mua sisäisesti nonstoppina jossain alitajunnan puolella. Vittu mä olen saamaton.

Kummityttökin täytti tänään neljä vuotta. Jumalauta, neljä vuotta siitä, kun se oli pieni, punainen, kurttuinen nökerö mun tädin rintakehällä makaamassa? Muistan vielä ikuisesti sen illan, sen ilman, kun ajeltiin sairaalaan mutsin kanssa katsomaan tytsyä, ja kun täti pyysi mua kummiksi. Mä ootan että pääsen toteuttamaan virkaani kunnolla ton ihanan neidin kanssa, kun se kasvaa vähän vanhemmaksi. (Muistan myös, että sinä iltana mä olin onnellinen, kun posotettiin lämpimässä auringonpaisteessa kotiin; mä olin menossa kaverilleni yöksi ryyppäämään ja grillaamaan. Ihania fläsäreitä.) Juhlat oli perinteiset, kovaääniset ja mulle yhtä jäykät, kuin aina. Miksi mä puen juhlatilaisuuksiin aina jotain itselleni epämiellyttävää päälle, kun pitäisi tuntea olonsa mukavaksi?

Mietin taas laihduttamista. Pari kiloa on tippunut (kiitos kipeyden ja todennäköisesti miesten ajattelemisen..), mutta ei tarkoituksella. Ihanaa, jos tää jatkuisi samaa rataa ja osaisin olla syömättä paskaa, ja viitsisin sen lisäksi hieman jopa liikkua. Olisi kesällä ihanaa olla vaikka kymmenen kiloa hoikempi, joskin tässä kohti kaikki miinus-alkuinen on oikeasti plussaa. Neiti Tumma päätti huomenna aloittaa taas tosissaan laihdutuskuurin – se osti uudet tavoitefarkut, joihin on päästävä. Ja mä tiedän, että sen tahdonvoimalla, jopa sillä ryyppäämisen määrällä, se tulee onnistumaan. Olisipa mullakin aihetta olla ylpeä itsestään, tahdonvoimastaan ja itsekuristaan. Kun ei vaan ole.  

Mateleva aika ja räntäsade

He's the one who deems me uninvited

Mua vituttaa taas. Suunnattomasti, eikä tälle vitutukselle ole varsinaisesti edes aihetta. Tai on, mutta sitä mä en aio itselleni, tai kellekään muulle, myöntää. Neiti Vaalea (tai Tumma) saattaisi olla ainoa joka aavistaa, tai sitten ei.

Kuka muu ihan oikeasti vittuuntuu kiinnostuksestaan jotain ihmistä kohtaan? Sama juttu saatana viime syksynä kyseistä herra Torstaita kohtaan, sitä aiemmin pari kertaa sama asia eri ihmisiä kohtaan. Se kiinnostus lievenee välillä, mutta kiinnostuksenkohteensa nähdessä nousee yleensä vain entistä vahvempana pintaan. Yleensä se kiinnostusvitutus-jakso kestää noin vuoden, eli eiköhän se tässä ensi syksynä täyty – aikaisemmin se päättyy lähinnä, jos uusi kiinnostuksenkohde astuu kuvioihin, tai vaihtoehtoisesti hankin rukkaset, tai järjestän aivan sairaan jäätävän tapaamisen. Seuraavaa odotellessa, saatana..

Mä en vaan jaksa. Mä inhoan sitä, että mun ajatukset pyörii yhden ainoan ihmisen ympärillä, mä ajelen kylillä tsuumaillen, jos se vaikka olisi illalla hakemassa maitoa Valintatalosta. Ehkä kevyt stalker-fiilis, mutta eipä mulla sen viisaampaakaan tekemistä ole. Jos mä satun näkemään sen, mä en kuitenkaan uskalla edes moikata. Ehkä jos kasvotusten kohtaa, voi heittää sen vaivautuneen, hiljaisen, katsetta välttelevän ”moi”:n, mutta siitä ei ehkä ihan oikeaa kuvaa saa.

Oon kai jollakin asteella vammainen. Mä täytän parin vuoden sisällä 20 vuotta, enkä mä ole ikinä kunnolla rakastunut, ehkä pari kertaa ihastunut, en ikinä seurustellut, enkä ikinä harrastanut seksiä. Se ei ehkä sulje minua muiden ulkopuolelle, vaan mun oma pääni tai ”järkeni” pistää mut sulkeutumaan. Tää taas ehkä juontaa ala-asteelta lähteneeseen koulukiusaamiseen. Muistan ikuisesti, kuinka kahdeksannella luokalla eräs mun senaikaisista parhaimmista ystävistä totesi, että ”Sua ei voi edes ajatella seksuaalisena olentona.”. Se tarkoitti sen ehkä vitsinä, mutta siitä on kliseisesti sanottuna jäänyt ikuiset arvet. Tähän kun lisätään suunnaton inho mua itseäni, eritoten kehoani kohtaan, niin mä en ikinä aio riisuuntua alasti kenenkään ihmisen edessä. En edes muista kuinka monta vuotta siitä on, kun mä olen ollut muualla alasti, kuin parhaan ystäväni saunassa (ja silloinkin pyyhe peittona).

Asiaa ei tietenkään helpota myöskään se, että mun parhaat ystäväni, neiti Vaalea ja neiti Tumma, on molemmat hoikkia, saatanan muodokkaita, kauniita ja aina upean näköisiä – ei mua varsinaisesti se menekki haittaa, mutta mä en haluaisi olla huonompi kuin muut. Varsinkaan mun parhaat ystäväni. Tajuaakohan kumpikaan näistä naisista, kuinka paljon mua kirpaisee illanistujaiset, joissa nää voivottelee, kuinka lihavia ja turvonneita he ovat? ”Kato näitä vatsamakkaroita”, joo, kato saatana tätä nurkassa istuvaa rumaa läskiä. Ei ne ehkä sitä pahalla tarkoita, mutta välillä särähtää ikävästi korvaan ja tekee mieli sulkea ne puheet mielestään. Sen lisäksi noi tilanteet on niin kiusallisia, kun alan miettiä, että miten mun pitäisi käyttäytyä, etten näyttäisi siltä, että olisin muka ottanut itseeni. Saatanallista teeskentelyä siis. Ja pakko sanoa, että mun parhaan ystäväni suuri painonpudotus on vaikuttanut meidän väliseen suhteeseen. Ennen tää nainen oli mun positiivisen energian lähettiläinen, muttei enää. Siitä on tullut liian tietoinen oman hoikkuutensa hyvistä puolista, ja mä sanon tän kaikella rakkaudella.