Lääkkeitä, lääkkeitä, kummityttö ja kani

Antibiootit helpottaa hippasen, tuntuu jo paremmalta. Viime yönä mä tosin heräsin ensimmäistä kertaa keskellä yötä, sitten lääkkeiden aloittamisen, käydäkseni juomassa ja olin pirteä kun peipponen – ja sen lisäksi mä sain vielä unta mennessäni takaisin sänkyyn. Nää uniasiat on mulle aina ihmeellisiä, koska ne ei olleet mulla hanskassa useampaan vuoteen. Kiitos mirtatsapiinin ja melatoniinin elämä on helpottunut suunnattomasti.

Vietettiin tänään neiti Tumman kanssa laatuaikaa kirpputorimeiningeillä, ja nyt myöhemmin illalla kiesiteltiin ja kahviteltiin kylillä. Oli sairaan mukavaa pitkästä aikaa. Neiti Tumma on sellainen, että sen kanssa voi rehata ihan överisti. Apinoida, olla täysi idiootti, vähän blondi, nauraa ihan saatanasti ja olla vaan oma itsensä. Mä tein niinkin huippuja kirpparilöytöjä, kuin tyllihameen kesäkisa-asusteeksi, ja hammassuojat yöksi. Jos huomenna kokeilisi, niin ei ehkä nää hampaat kuluis nukkuessa niin saatanasti.

Mä oon ihan rikki ton kanin kanssa. Mä oon niin paskana, kun en jaksa uhrata sille kuin pari minuuttia ajastani, ja se kyhjöttää tuolla häkissä vuorokauden ympäri, sen elämän ainoan ilon ollessa ruoka. Ei eläimen kuulu elää tollasta elämää – sen pitäis saada pomppia ja mennä vapaana, niinkuin alussa, eikä vaan kyhjöttää, lihoa ja kuolla. Sille ei ole löytynyt uutta kotia, vaikka mä sen myyntiin olen laittanutkin, pari on kysellyt muttei ole kiinnostunut. Toi vaatis vaan niin sairaasti aikaa, sen kanssa pitäisi olla ja totutella sitä syliin. Sen kynnetkin pitäisi leikata, mutta millä helvetillä mä teen sen, kun ei toi suostu olemaan edes sylissä? Taas yksi niistä asioista, jotka jäytää mua sisäisesti nonstoppina jossain alitajunnan puolella. Vittu mä olen saamaton.

Kummityttökin täytti tänään neljä vuotta. Jumalauta, neljä vuotta siitä, kun se oli pieni, punainen, kurttuinen nökerö mun tädin rintakehällä makaamassa? Muistan vielä ikuisesti sen illan, sen ilman, kun ajeltiin sairaalaan mutsin kanssa katsomaan tytsyä, ja kun täti pyysi mua kummiksi. Mä ootan että pääsen toteuttamaan virkaani kunnolla ton ihanan neidin kanssa, kun se kasvaa vähän vanhemmaksi. (Muistan myös, että sinä iltana mä olin onnellinen, kun posotettiin lämpimässä auringonpaisteessa kotiin; mä olin menossa kaverilleni yöksi ryyppäämään ja grillaamaan. Ihania fläsäreitä.) Juhlat oli perinteiset, kovaääniset ja mulle yhtä jäykät, kuin aina. Miksi mä puen juhlatilaisuuksiin aina jotain itselleni epämiellyttävää päälle, kun pitäisi tuntea olonsa mukavaksi?

Mietin taas laihduttamista. Pari kiloa on tippunut (kiitos kipeyden ja todennäköisesti miesten ajattelemisen..), mutta ei tarkoituksella. Ihanaa, jos tää jatkuisi samaa rataa ja osaisin olla syömättä paskaa, ja viitsisin sen lisäksi hieman jopa liikkua. Olisi kesällä ihanaa olla vaikka kymmenen kiloa hoikempi, joskin tässä kohti kaikki miinus-alkuinen on oikeasti plussaa. Neiti Tumma päätti huomenna aloittaa taas tosissaan laihdutuskuurin – se osti uudet tavoitefarkut, joihin on päästävä. Ja mä tiedän, että sen tahdonvoimalla, jopa sillä ryyppäämisen määrällä, se tulee onnistumaan. Olisipa mullakin aihetta olla ylpeä itsestään, tahdonvoimastaan ja itsekuristaan. Kun ei vaan ole.