Mateleva aika ja räntäsade

He's the one who deems me uninvited

Mua vituttaa taas. Suunnattomasti, eikä tälle vitutukselle ole varsinaisesti edes aihetta. Tai on, mutta sitä mä en aio itselleni, tai kellekään muulle, myöntää. Neiti Vaalea (tai Tumma) saattaisi olla ainoa joka aavistaa, tai sitten ei.

Kuka muu ihan oikeasti vittuuntuu kiinnostuksestaan jotain ihmistä kohtaan? Sama juttu saatana viime syksynä kyseistä herra Torstaita kohtaan, sitä aiemmin pari kertaa sama asia eri ihmisiä kohtaan. Se kiinnostus lievenee välillä, mutta kiinnostuksenkohteensa nähdessä nousee yleensä vain entistä vahvempana pintaan. Yleensä se kiinnostusvitutus-jakso kestää noin vuoden, eli eiköhän se tässä ensi syksynä täyty – aikaisemmin se päättyy lähinnä, jos uusi kiinnostuksenkohde astuu kuvioihin, tai vaihtoehtoisesti hankin rukkaset, tai järjestän aivan sairaan jäätävän tapaamisen. Seuraavaa odotellessa, saatana..

Mä en vaan jaksa. Mä inhoan sitä, että mun ajatukset pyörii yhden ainoan ihmisen ympärillä, mä ajelen kylillä tsuumaillen, jos se vaikka olisi illalla hakemassa maitoa Valintatalosta. Ehkä kevyt stalker-fiilis, mutta eipä mulla sen viisaampaakaan tekemistä ole. Jos mä satun näkemään sen, mä en kuitenkaan uskalla edes moikata. Ehkä jos kasvotusten kohtaa, voi heittää sen vaivautuneen, hiljaisen, katsetta välttelevän ”moi”:n, mutta siitä ei ehkä ihan oikeaa kuvaa saa.

Oon kai jollakin asteella vammainen. Mä täytän parin vuoden sisällä 20 vuotta, enkä mä ole ikinä kunnolla rakastunut, ehkä pari kertaa ihastunut, en ikinä seurustellut, enkä ikinä harrastanut seksiä. Se ei ehkä sulje minua muiden ulkopuolelle, vaan mun oma pääni tai ”järkeni” pistää mut sulkeutumaan. Tää taas ehkä juontaa ala-asteelta lähteneeseen koulukiusaamiseen. Muistan ikuisesti, kuinka kahdeksannella luokalla eräs mun senaikaisista parhaimmista ystävistä totesi, että ”Sua ei voi edes ajatella seksuaalisena olentona.”. Se tarkoitti sen ehkä vitsinä, mutta siitä on kliseisesti sanottuna jäänyt ikuiset arvet. Tähän kun lisätään suunnaton inho mua itseäni, eritoten kehoani kohtaan, niin mä en ikinä aio riisuuntua alasti kenenkään ihmisen edessä. En edes muista kuinka monta vuotta siitä on, kun mä olen ollut muualla alasti, kuin parhaan ystäväni saunassa (ja silloinkin pyyhe peittona).

Asiaa ei tietenkään helpota myöskään se, että mun parhaat ystäväni, neiti Vaalea ja neiti Tumma, on molemmat hoikkia, saatanan muodokkaita, kauniita ja aina upean näköisiä – ei mua varsinaisesti se menekki haittaa, mutta mä en haluaisi olla huonompi kuin muut. Varsinkaan mun parhaat ystäväni. Tajuaakohan kumpikaan näistä naisista, kuinka paljon mua kirpaisee illanistujaiset, joissa nää voivottelee, kuinka lihavia ja turvonneita he ovat? ”Kato näitä vatsamakkaroita”, joo, kato saatana tätä nurkassa istuvaa rumaa läskiä. Ei ne ehkä sitä pahalla tarkoita, mutta välillä särähtää ikävästi korvaan ja tekee mieli sulkea ne puheet mielestään. Sen lisäksi noi tilanteet on niin kiusallisia, kun alan miettiä, että miten mun pitäisi käyttäytyä, etten näyttäisi siltä, että olisin muka ottanut itseeni. Saatanallista teeskentelyä siis. Ja pakko sanoa, että mun parhaan ystäväni suuri painonpudotus on vaikuttanut meidän väliseen suhteeseen. Ennen tää nainen oli mun positiivisen energian lähettiläinen, muttei enää. Siitä on tullut liian tietoinen oman hoikkuutensa hyvistä puolista, ja mä sanon tän kaikella rakkaudella.