Kusipäät ja kuningattaret

Neiti Vaalean herra Paskiainen haki tänään vihdoin tavaransa pois.

Äijä on ollut työkomennuksella ulkomailla viimeiset kolme, neljä kuukautta, ja tämän työkomennuksen aikana neiti Vaalean tunteet ehtivät jo hitusen (oman käsitykseni mukaan) laantua tätä herra Paskiaista kohtaan, mutta hiljalleen alkoi tulvia näitä viimeisiä niittejä. Sanotaanko nyt näin, että äijä on hyväksikäyttäjä, (törkeissä) veloissa, valehtelija ja hullu.

Mietittiin pitkään alkuun suhteen aluksi neiti Vaalean kanssa, että juttu vaikutti liian hyvältä ollakseen totta, ja niinhän se loppupeleissä olikin. Alun epäilykset vain haihtuivat nopeasti – neiti Veeltä mä vielä ymmärrän sen rakkauden sokaistumisen tähden, mutta minä. Miksei mulla alkaneet hälyytyskellot soida, kun mä sentään pystyn järjellä miettimään asiaa. Uskomatonta. Mutta kiitos luojan neiti Vaalea pääsi nyt viimein ylimääräisestä stressistä ja ainakin suurimmasta pahoinvoinnista eroon. Toivottavasti seuraava yksilö olisi edes vähän varteenotettavampi, kuin nää edelliset.

Tää päivä on ollut taas pientä muuttoa (tai ennen roudaamista olin neiti Vaalean henkisenä tukena), ja Elisan viihdepaketista soittelua. Internet ei toimi, televisio ei toimi. Homma siis kusee. Kaiken lisäksi tunnuin itsekin tietävän enemmän, kuin linjan toisessa päässä ollut henkilö.

Mua häiritsee aivan suunnattomasti eräs mies, kutsuttakoon häntä nyt vaikka Torstaiksi. Mä olen tsuumaillut häntä pian viimeisen vuoden, kapakkaurani alusta lähtien, enkä ole ikinä sen suuremmin ajatellut. Torstai lähti tosin eräänä iltana, viime syksynä, minun, neiti Vaalean ja herra Paskiaisen kanssa jatkamaan Vaalean luokse, ja mä kuuntelin Torstain selityksiä loppuillasta aamukahdeksaan. Molemmat oltiin luonnollisesti kamalassa kännissä, mulla oli alkuillasta jäätävä vamppaus päällä. Aiemmin syksyllä mä olin aina iltakahvitteluillani kyylännyt sitä, kun se oli töissä. Samasta torstai-illasta alkoi meidän DVD-elokuvien vaihtelu.

Kun mä samana iltana jaoin rakkautta, suukottelin ihmisiä, niin Vaalea pyysi sitten suukottamaan Torstaitakin. Mä tietty suukotin; kaveria ei jätetä ilman; mutta Torstai yritti suukottaa mua suoraan huulille. Drunken mind speaks sober thoughts? En tiedä. Mä suukotin sitä kuitenkin poskelle, esitin siveellistä. Mikäli oltaisi oltu kahden, mä olisin suudellut sitä antaumuksella; käsi sen pitkissä hiuksissa ja siltä jalat alta.

Mä olen nähnyt sitä nyt harvemmin. Se on aina heittänyt – kännissä ollessaan – jotain pientä, vihjaavaa, muttei taas kuitenkaan. Aina se on tosin vaikuttanut ilahtuneelta, kuten tänämaanantaina, kun näin sen pitkästä aikaa. Ne on harvoja hetkiä, kun sen kasvoilta paistaa aito ilo. Se selkeästi vähän lähenteli mua (johtunee Fernet Brancasta), ja kun mä sohelsin bingolappuja, änkesin sen ja erään toisen miehen välistä (se ei viitsinyt väistää kuin ehkä sentin, ilmeisesti tarkoituksella), niin se totesi haistavansa mut. ”Mä haistan sut”, ja se kevyt, itseensä tyytyväinen naurahdus, silmät vain vähän raollaan. Mä hämmennyin, hyvällä tavalla, nauroin, että kiva juttu hei kaveri, ja se totesi että ne mun palauttamat DVD-elokuvat tuoksui ihan samalle.

Se hetki oli taas mun elämässä kuin elokuvista. Se koko ihminen on kuin elokuvahahmo, ja ehkä sen takia Ylpön & Ihmisten ”Pikkukaupungin James Dean” muistuttaa mua kyseisestä ihmisestä. Se juo alkoholia, portviiniä, vähän kuin taiteilija, mutta se ei ole taiteilija, eikä esitä sellaista. Se liikkuu lähinnä pimeän aikaan, aina yksin, hämärän näköisenä, katkeroituneena edellisestä naisystävästään (oletus, tämän naisen se on mulle kerran puheissaan maininnut), kuuntelee industrialia ja synkkää konemusiikkia, katsoo kieroutuneita ranskalaisia elokuvia, ja on töissään aina yhtä vaitelias, kyrpä otsassa. Selvinpäin se ei välttämättä vaihda sanaakaan (kerran se tarjosi mulle kahvit tiskin takaa), enkä mä tiedä, vaikuttaako se ikävältä, vai onko sillä oikeasti selvinpäin huumorintajua.

Häiritsevintä on tosiaan se, että humalassa se on aina mukava. Nyt maanantaina se tuli hitsaajakaverinsa kanssa ulos tupakalle, meinasi mennä toiseen pöytään, mutta huomasi mut ja tuli kysymään mun pääsiäisestä. Sen jälkeen se änkesi mun viereen, meidän käsivarret kosketti aina välillä toisiaan, mä poltin ainakin viisi tupakkaa ja ne jorisi humalassa toisilleen jotain omituista settiä. Ja se kommentoi mun teräskärkisiä maihareita, niistä on puhuttu ennenkin.

Mitä mun pitäisi tästä tulkita? On aivan saatanan häiritsevää, kun äijä on niin salaperäinen, oli se selvinpäin tai ei. Selkeästi sitä kiinnostaa jollain asteella – miksi 40-vuotias mies vaihtelisi elokuvia alle 20-vuotiaan tytön kanssa – mutta miksi, ja mikä? Eniten tässä häiritsee, että mä meen tosta äijästä niin saatanan sekaisin. Mä en ole missään nimessä ”rakastunut”, en edes tiedä mitä rakkaus on, en ehkä tietääkseni ihastunutkaan, mutta tossa ihmisessä on jotain sairalloisen kiehtovaa. Miten mä edistäisin tilannetta? Ei tästä ikinä tule mitään, mutta ajatuksella on hauska leikkiä. Siinä on vaan yksi sairaan hyvännäköinen mies. Miksi se ilahtuu aina mut nähdessään? Vittu! Se nussii mun mieltä ja pahasti.